torstai 27. helmikuuta 2014

Edwin Fox - hylky kuivalla maalla

Pictonissa on kaksi museota: historiallisen seuran ylläpitämä pieni kunnallinen museo, ja merihistoriallinen museo, joka keskittyy purjelaiva Edwin Foxin jäännösten ympärille. Jälkimmäinen on huomattavasti suositumpi, eikä syyttä, sillä näyttely on paljon mielenkiintoisempi ja museokin nykyisin ammattimaisesti hoidettu. Vanhempi rouva, toinen kahdesta palkatusta työntekijästä, kertoi museon olevan lähiaikoina siirtymässä EF-seuralta Marlborough'n seudun kulttuuriperintöhallinnon alaiseen.

Image courtesy to Edwin Fox Historical Society.

Edwin Foxin tarina alkoi vuonna 1853 Gangesin suistosta Intiasta, jossa alus rakennettiin tiikistä ja intianmerantipuusta. Brittialus ehti purjelaivavuosinaan kuljettaa sotilaita Krimin sotaan, kaljaa Intiaan, rangaistusvankeja Australiaan, uudisasukkaita Uuteen-Seelantiin ja muita sekalaisia lasteja ympäri maailman.


1880-luvulla purjealusten aika alkoi olla ohi, mutta Uuden-Seelannin lihateollisuus kukoisti, ja Edwin Fox muutettiin jättimäiseksi kylmiöksi. Alus hinattiin Pictonin satamaan 1897, jossa sen runko palveli ensin kylmiönä ja sitten hiilivarastona, kunnes tuli lopulta hylätyksi rantaan vuoroveden armoille. EF-seura perustettiin 1965, ja se osti aluksen rungon yhdellä shillingillä. Alus hinattiin takaisin Pictonin satamaan ja on ollut kuivatelakalla pienen museonsa vieressä vuodesta 1999.

Kylmiökäytössä.

Museokierros alkoi videolla, joka esitteli lyhyesti aluksen historian ja kertoi pelastusprojektista, jonka tuloksena aluksen historiaa nyt esitellään. Yhden kerroksen näyttelypaneelit esittelivät Edwin Foxin eri vaiheita, ja nostivat esiin historiallisia dokumentteja, kuten matkalippuja, kirjeitä laivamatkoilta, vankien tuomioluetteloita ja sattumuksia matkojen varrelta. Lisäksi esiteltiin laivanrakennustekniikoita, aluksen osia, aluksen puutavarasta tehtyjä muistoesineitä ja erilaisia alukseen tavalla tai toisella liittyviä esineitä.

Edwin Foxilla oli metalliset polvet (kansirakenteen tuet).

Aluksen runkoa vuosikymmenten roinasta siivotessa oli löytynyt kaikenlaista, kuten kiinalaista posliinia, lääkepulloja, ja vähemmän yllättäen runsaasti liitupiippuja.

Itse Edwin Foxista ei tosiaan ole paljoa jäljellä. Alunperin seuran ajatus oli kai ennallistaa runko purjelaivaksi, mutta siitä ilmeisesti luovuttiin sekä kustannus- että historiallisista syistä hyvin pian: konservoitu runko kertoo paljon enemmän aluksen koko elämänkaaresta kuin ennallistus, joka tuskin enää sisältäisi edes juurikaan alkuperäisen aluksen puutavaraa. Laivan runkoa pääsee katselemaan sekä ulko- että sisäpuolelta, ja kannelle on rakennettu erilaisia pieniä elävöitys-interiöörejä, joissa pääsee esimerkiksi kokeilemaan riippumatossa makaamista ja pitkien laivamatkojen aikana pelattuja pelejä. 

Keula ja kuparisuojalevyjen jäänteet.

Runkoa.

Kannella.

Nousuvesi on tuhonnut muuten yllättävän hyvässä kunnossa olevat tukipylväät.

Sisälaudoitusta kohti perää.

Yksiö ilman mukavuuksia: tällaiseen koppiin majoittui alakannen rahvaan tiloissa kokonainen uudisasukasperhe.

Rikkaammilla matkustajilla oli vähän enemmän tilaa ja selkeästi enemmän yksityisyyttä. Hytin kalusteet piti tosin hankkia itse.

Alakannen ruokalistalta löytyi muun muassa puuroa, hernekeittoa, säilykevihanneksia, laivakorppuja ja teetä. Pari kertaa viikossa sai suolalihamuhennosta.

Tykkäsin museosta kovasti, ja voin ehdottomasti suositella sitä merihistoriasta kiinnostuneille Pictonissa pistäytyjille :)

Museokoira ottaa rennosti.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Matkasuunnitelmia ja kävelyretkiä

Päivät Pictonissa tuntuvat vähän välipäiviltä: harvemmin tulee tehtyä mitään hirveän jännää, pikemminkin oleiltua ja ihmeteltyä maailman menoa. Välillä iskee kuumeinen halu tehdä matkasuunnitelmia, yrittää päästä kärryille siitä, mitä kaikkea täällä ollessa olisi siistiä nähdä ja puuhata. Ongelmahan tyypillisesti on, että mielenkiintoisia paikkoja ja aktiviteetteja olisi vaikka kuinka, kun taas aikaa on vain rajallisesti ja rahaa vielä rajallisemmin. Oleskellessani täällä Pictonissa kulutan varsin vähän, kun asumisen maksan työllä, eli rahaa menee lähinnä ruokaan ja joihinkin juokseviin menoihin, esimerkiksi tällä viikolla tukanleikkuuseen ja Suomen pään kuluihin. Lermontov Lodgella ollessa ei ole edes mahdollista käyttää rahaa, ja siellä ruokakin kuuluu diiliin. Mutta heti jos lähtee liikkeelle, maksaa hostellipeti 25-28NZ$ (15+€), ulkona syöminen halvalla 10-20 NZ$ (6-12€), ja melkein kaikki jännemmät aktiviteetit ja järjestetyt retket olisivat yli 100 NZ$ (60+€). Wwoof-paikkoja eli asumista ja ruokaa kotitöitä tai hostellisiivousta vastaan on mahdollista löytää melkein joka puolelta, mutta niissä pitäisi useimmiten viipyä vähintään viikko, usein pidempäänkin, eli parin päivän pysähdykset siellä täällä eivät oikein onnistu. 

Pictonin halki virtaava Waitohi-joki on nykyään pikemminkin puro, koska yläjuoksun padot säännöstelevät vedentuloa. Waitohi oli myös täällä sijainneen maorikylän nimi, ennen kuin se siirrettiin Waikawaan eurooppalaissyntyisten uudisasukkaiden tieltä.

Waitohi-nimi on vielä myös vapaamuurareiden käytössä.

Liikkuminen onkin sitten oma lukunsa: halvimmasta päästä lienee Intercityn bussipassi, jollaisen varmaan hankin, kunhan enemmän liikkeelle lähden. Vaihtoehtona on maksaa joko tunneista tai etapeista, ja tuntipassi on myös halvin tapa maksaa lauttamatka Cookinsalmen yli Pohjoissaaren puolelle. Vakavasti harkitsen kuitenkin myös ainakin joidenkin etappien liftaamista - se on täällä suunnilleen niin turvallista kuin missään maailmassa, ja monet yksin liikkuvat naisetkin liftaavat täällä säännöllisesti ja hyvällä menestyksellä (tätä kirjoittaessa hostellin iltarespa Emma kertoi juuri aikovansa liftata Christchurciin ensi viikolla - semmonen yli seitsemän tunnin etappi, mutta hänellä on koko päivä aikaa). Saksalaistyttö kertoi viime viikolla, että vaikeinta liftaamisessa on jaksaa jutella kuskien kanssa: useimmat kun ottavat kyytiläisen, koska yksin ajaminen on tylsää. Mä en ole koskaan liftannut, mutta täällä luulen, että sitä täytyy kyllä kokeilla. Voi mennä bussilla, jos oikeasti täytyy olla jossain tiettyyn aikaa tai on kurja keli, ja yrittää saada peukalokyydin, jos ei ole kiire mihinkään.

Rautatiesilta matkalla Esson's-laaksoon. Coastal Pacific -juna liikennöi Pictonista Christchurchin suuntaan kerran päivässä, ja näkymät matkan varrella on kuulemma mahtavat.

Ensimmäisen edestakaisen lauttamatkani olen tosin jo Bluebridgelle maksanut, kun reilun viikon päästä olen lähdössä viikoksi ihmettelemään pääkaupunkin Wellingtonin menoa ja tapaamaan kiwi-eteläafrikkalaista pariskuntaa, jonka olen nähnyt viimeksi 11 vuotta(?) sitten Australiassa. Heillä on nykyään lapsia ja ovat internetin tietolähteiden mukaan tosi mukava wwoof-perhe. Odotan innolla - vaikka tykkään kuvioistani täällä, on hauska päästä vähän myös katsomaan muita paikkoja. Ja Wellingtonissa pitäisi olla kaikenlaista mielenkiintoista nähtävääkin tarjolla, ainakin runsaasti kehuttu Te Papa -kansallismuseo on ehdoton käyntikohde.

Metsäpalon jälkiä puissa. En tiedä, ovatko metsäpalot täällä yhtä olennainen osa ekosysteemiä ja metsien uudistumista kuin Australiassa, mutta aika usein niitä kuuluu sattuvan.

Muissa tämänhetkisissä suunnitelmissa on sijoittaa jonnekin maalis-huhtikuulle vähän pidempi Eteläsaaren kiertue, ja yrittää nähdä vähän muitakin palasia tästä maantieteellisesti hurjan vaihtelevasta alueesta. Vuoristoja ja jäätiköitä ja vuonoja, erikoislintuja ja merieläimiä... Suunnitteleminen on onneksi myös aika kivaa, vaikka kaikkea ei mitenkään pääsekään tekemään :) Näillä näkymin saan DM-koulutuksen pakettiin ja siirryn Pohjoissaarelle viimeistään huhtikuun jälkipuoliskolla, mutta kovin tiukasti ei suunnitelmia voi eikä kannatakaan lyödä lukkoon. Sukellusbisnes kuitenkin pyörii asiakkaiden ehdolla, ja aika pitkälti joutuu elämään päivä kerrallaan: esimerkiksi tieto tän päivän sukellusten peruuntumisesta tuli eilen illalla seitsemän jälkeen, ja eikä huomisesta saati ensi viikosta ole vielä mitään tietoa.

Näin kesäaikaan täällä sirittää koko ajan, ja syypää on tämä jätkä kavereineen. Sirkan (cricket) siipien värisyttämisestä lähtee aikamoinen ääni.

Picton-puuhana olen käynyt läpi paikallisia kävelyreittejä, jotka ovat enimmäkseen olleet aika mageita. Hauskana yksityiskohtana olen törmännyt samaan rouvaan toistaiseksi kahdella eri reitillä viikon välein :) Ihmisillä on täällä tapana jutella toisilleen spontaanisti aika paljonkin, ja niinpä olenkin kuullut kyseisen rouvan elämäntarinasta jo pitkät pätkät. Samalla vaihdetaan tietysti myös retkivinkkejä. Suosikkini tähän mennessä on Esson's Valleyn Humhpries Dam, joka on tasaisehko polku somalle patolammelle. Eilen illalla kävelin sen sisarusreitin Barnes-padolle, mutta vaikka polku oli kiva, päässä odottivat vain tylyt kameravalvonta-kyltit, enkä valvovan silmän alla kehdannut kiipeillä aitojen yli patorakenteiden päälle ihailemaan lampea. Enkä valitettavasti myöskään nähnyt kiiltomatoja, vaikka yritin odotella polulla melkein pimeäntuloon asti. Ehkä toisen kerran, jos maltan oikeasti odottaa pimeää :)

Humpries Dam ja sympaattinen patolampi.

Polulla Barnes Damille on seurana vesiputki.

Barnes Dam ja vähän vähemmän sympaattinen patolampi.

Pienistä puroista kertyy nykyisin vain pieni virta. 

Auringonlaskun aikaan metsän siimeksessä.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Hylkyspesiaali

Oli aika reipas tuo viime viikko - nyt parin lepopäivän jälkeen alkaa sentään helpottaa :) Vaikka duuni on kivaa ja suurelta osin tosi rentoa, kun päivät alkaa klo 7 aamulla ja päättyy klo 22.30 illalla niin kyllä se jo vähän alkaa tuntua. Onneksi säät on suosineet ja asiakkaatkin ovat lähtökohtaisesti kaikki olleet tosi kivoja. Epäilen silti, että ainakaan käsintiskaamista mun ei ole tän reissun jälkeen yhtään ikävä.

Sateenkaaren pää näyttäisi löytyvän Marlborough'sta.

Meillä oli siis vaihtuva joukko asiakkaita Lermontov Lodgella koko viime viikon, mä ja Matt tosin palattiin viikonlopuksi Pictoniin peruskurssin allasharjoituksia varten. Tai no, oikeasti ne piti mennä teettämään parinkymmenen kilsan päähän Blenheimiin, kun täällä ei ole seisomasyvyyttä syvempää uima-allasta. Ei vaikuttanut kaikkein viehättävimmältä paikkakunnalta tuo Blenheim, mutta enpä toisaalta sieltä paljoa muuta nähnyt kuin uimahallin ja Burger Kingin autokaistan. Treenailin samalla itse perustaitorataa, kun joudun ne kuitenkin Brentille aikanaan demonstroimaan. 400 metrin uinti (sammakkoa, ilman laseja) meni aikaan 9:50, mikä ei todellakaan ole mikään ennätys, mutta riittänee sentään kurssivaatimusten läpäisyyn. 800 metrin räpyläuinti ajanotolla jäi seuraavaan kertaan, koska se sitten onkin.

Uljas tukialuksemme. Moottori on yskinyt jo jonkin aikaa sen verran pahasti, että taitaa olla huollon aika.

Lounastauko biitsillä.

Osaa asiakkaista ei tarvinnut viikon aikana juurikaan paimentaa, joten Brentilla oli aikaa vetää mulla PADIn hylkysukellusspesiaalikurssin sukelluksia. Teoriakirjaa en ole vielä nähnyt, mutta videon sentään katsoin sukellusten jälkeen, ja eipä siinä juuri mitään erityisen uutta asiaa tuntuisi olevan terveen järjen ja Jukan jo mun ensimmäisten hylkysukellusten yhteydessä iskostamien juttujen lisäksi. Käytännön harjoitukset reelin (mitä se on suomeksi, narukela?) ja narun vetämisen kanssa sen sijaan olivat varsin hyödyllisen oloisia. Seuraavalla kerralla sitten vaan hanskat kädessä... Olen toistaiseksi sukeltanut täällä ilman hanskoja, kun lämpötilan puolesta niitä ei tarvitse, mutta solmujen tekoa ja reelin kelaamista pitäisi kyllä harjoitella ne kädessä. Hylyn ulkopuolella pää alaspäin harjoitteleminen tuotti vähemmän yllättäviä ongelmia ilman noustessa jalkoihin, mutta sisällä Bolshoi Loungessa solmujen teko onnistui suuremmitta ongelmitta.

Sininen turska ja spotty hengailevat nousuköydellä.

Kartanpiirrustus onkin sitten jännempi juttu. Hylkyspessua varten tuotin hyvin yksinkertaisen havainnekuvan komentosillan ulkopuolesta (hei, piirsin laatikon, jonka sisällä on pienempiä laatikoita!), josta käyvät ilmi sisäänmenoikkunan ja poistumisoven syvyydet ja välissä olevien ikkunoiden määrä. DM-kurssia varten sen sijaan pitäisi tuottaa joku vähän kehittyneempi karttapiirros, ei välttämättä mittakaavassa, mutta kuitenkin sellainen, josta olisi sukellusbriiffiä pitäessä enemmän hyötyä. Ja kun pääasiallinen sukelluskohteemme on tyyrpuurin puoleisella kyljellään makaava 155-metrinen risteilijänhylky, on tehtävänannon rajaaminen mulla toistaiseksi vielä vähän hakusessa... Katsotaan nyt sitten, kuinka siinä käy.

Kurssisukellusten lomassa ehdittiin käydä mulle uutena paikkana komentosillan viereisessä radiohytissä, jossa olikin vaikka mitä mielenkiintoista tilpehööriä. Brent tutki pitkään katosta (eli hylyn nykyasennossa seinältä) romahtaneita paneeleita, ja kertoi jälkeenpäin, että ne olivat tulleet alas parin viime kuukauden sisään. Kuulemma viimeisen vuoden aikana sattuneet maanjäristykset ovat romauttaneet enemmänkin sisärakenteita hylyllä. 

Scarlet wrasse, vaihteeksi melkein tarkka kuva.

Muutamalla sukelluksella ehdin napsia pari kuvaa, mutten valitettavasti ole vielä kertaakaan päässyt kunnolla rauhalliselle kuvaussukellukselle. Toivon mukaan tilaisuuksia tulee ja viime viikon kohtuulliset (yli 5 m kansirakenteissa ja muissa suojaisemmissa paikoissa) näkkärit toistuvat. Perjantaibonuksena sain ensimmäisen melkein kokonaan oman asiakkaani, kivan saksalaistytön, jonka kierrätin paitsi orientaatiodyykillä paapuurin puoleisella kyljellä, myös sisällä komentosillalla. Harmitti aika lailla, ettei ollut kameraa mukana, kun treenailtiin Titanic-poseerauksia keulassa! Vähän olin myös salaa itsestäni ylpeä, kun alan vihdoin oppia suunnistamaan hylyllä itsenäisesti muuallekin kuin perään ja takaisin :)

Ihmiset ovat mukavia, mutta vaihtuvat tiuhaan. Paras puoli siinä on, että pääsee näkemään tosi monenlaisia sukeltajia, varusteita, asenteita ja tekemisen tyylejä. Ja kuulee hengästyttävän määrän vinkkejä mahtavista sukelluskohteista ympäri maailmaa - toivottavasti nyt edes jossain muussakin Uuden-Seelannin kolkassa pääsee tän reissun aikana käymään. Hauskana kuriositeettina kaikki vakavasti otettavat tekkisukeltajat tuntuvat täälläkin tietävän Ojamon: internet on tehnyt maailmasta varsin pienen paikan.

Meriahven (sea perch) mulkoilee. Näitä kavereita näkee enemmän hylyn sisällä.

Tällä viikolla on luvassa avustamista sekä AOWD- että OWD-kursseilla. Picton-päivinä olen jatkanut respaduunia (nyt jo 10 ajokilometriä tien vasemmalla puolella, whee!), lähes selättänyt DM-teoriakirjan ja kuriositeetteina käynyt zumbassa ja katsonut UFC:ta telkkarista. Muista suureellisista tavoitteista olennaisin lienee, että pitäisi käydä parturissa - jos ei huomenna niin ehkä perjantaina sitten :)

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Kuvia Pictonista

Välipäiviä Pictonissa. Torstain sukellusten jälkeen tuntui tosiaan siltä, että on jo aikakin olla välillä poissa vedestä. Nyt kolmen hengailupäivän jälkeen taas tuntuu siltä, että kiva, kun jotain on vaihteeksi tapahtumassa: jos suunnitelmat eivät muutu viime hetkellä, huomenna olisi tarkoitus lähteä taas Lermontov Lodgelle suurimmaksi osaksi ensi viikkoa. Onhan tähän kaikkea pientä toki mahtunut, teorialuentoa, museovierailua, kävelyretkiä ja aina yhtä jännittäviä respaduunipyrähdyksiä - joka päivä joku uusi pulma ratkaistavana. Ja kävin katsastamassa Pictonin virallisen menomestan, Seamus's-irkkubaarin, joka oli hittikimaroineen ja vapaailtaa viettävinä perheenäiteineen ihan sympaattinen muttei ehkä täysin mun makuuni istuva kokemus. Tai no, eniten ehkä tökki seistä baarissa yksin. Pitäisi varmaan ylipäänsä yrittää sosialisoida vähän enemmän, ja tuijottaa erilaisia ruutuja vähän vähemmän. En vaan edelleenkään ole siinä tuntemattomien kanssa kovin hyvä.

Kuvia Pictonista:

Picton kukkuloilta kuvattuna.

Waikawaan päin. Merenpuoleiset kukkulat muodostavat Victoria Domain -ulkoilualueen.

Rautatiesilta ja omakotitaloaluetta.

Pääkatua.

Rantsussa.

Bluebridge taskuparkkeeraa.

Oikealla näkyvä Oxley's-hotelli on kuulemma kaupungin vanhimpia taloja. Olettaisin, että lähinnä sisimmäinen osa sitä. Vasemmalla Seamus's.

Kirkko. Löysin myös Jehovantodistajain valtakunnansalin, mutta se ei ollut arkkitehtuurisesti niin jännittävä, että olisin ottanut siitä kuvaa.



Pelastusajoneuvoja ja lampaita samalla laitumella.

Erikoistirppoja.

i-Siten eli infopisteen luona hengaillut kissa.

Mmm, jos nostaisi loput pyykit sisään ja tsekkaisi, josko tänään vaikka voisi katsoa jonkun leffan. Ja keittäisi teetä. Aika normiarkea :)


perjantai 7. helmikuuta 2014

Tombstone Backpackers, Picton

"Leave the keys to the car. This is New Zealand, nothing ever happens." -Lynne

Olen hiljalleen alkanut kotiutua tänne Pictoniin. Kaupunkihan sijaitsee Eteläsaaren pohjoisosassa, ja vaikka kyseessä on todella pieni paikka (yhdessä Waikawan omakotialueen kanssa yhteensä joku 4000 asukasta), matkustajalautat Wellingtonista tulevat tänne, joten suurin osa liikenteestä saarien välillä kulkee Pictonin kautta. Kauniina kesäpäivinä satamassa ja parin kadun keskustassa riittääkin matkustavaisia purjehtijaperheistä rannalla yöpyviin hippipakumatkaajiin. Tänään sataa vettä, en ole käynyt katsomassa, mutta lienee hiljaisempaa.

Kotini täällä on Tombstone Backpackers muutamat sata metriä keskustasta Queen Charlotte Roadille päin, erinomaisen viihtyisä hostelli hautausmaan kupeessa. Huoneet ovat pieniä mutta yhteistilat tosi kivoja, ja olen jo ehtinyt addiktoitua vakavasti ilmaisella aamiaisella tarjoiltaviin juustosämpylöihin (skonsseihin), niin valkoista vehnähöttöä kuin ovatkin. Tänä aamuna olisi tehnyt mieli hakea kolmas, mutten kehdannut. Ainakin näin kesäaikaan täällä on myös koko ajan täyttä, vaikka kaupungissa on ainakin 5 muutakin hostellia ja koko joukko muita majoitusmahdollisuuksia.


Asunen täällä Pictonissa oleskeluni ajan tai niin kauan kuin omistajatar Lynnen hermo kestää - teimme nimittäin diilin, että työskentelen respassa pari tuntia iltapäivästä useimpina päivinä täällä ollessani, mutten valitettavasti ole maailman luotettavin työntekijä, kun saatan hyvinkin lyhyellä varoitusajalla olla lähdössä sukeltamaan satunnaiseksi määräksi päiviä. Eilisen työvuoron missasin, koska aamupäiväretki venyi paljon pidemmäksi kuin saamani ennakkotiedon perusteella olisi voinut odottaa. Täytyy toivoa, että kestää, koska niin Lynne kuin hostellikin ovat tosi mukavia, ja ainakin toistaisen kokemuksen perusteella jäisin tänne mielelläni.

Lynne ja Ovi.

Respassa on iltapäiväaikaan onneksi yleensä hiljaista, mutta melko vähäinen perehdyttäminen on toistaisten kahden työvuoroni aikana johtanut koko joukkoon mielenkiintoisia ymmälläänolon hetkiä: "Missä tää huone on?" "Mikä on toimiston ovikoodi?" ja tietenkin "Kummallas puolella tietä tätä autoa pitikään ajaa?" Toistaiseksi olen kääntynyt vasta kerran väärälle, eli oikealle, puolelle tietä. Hyväntahtoisuuden ja luottamuksen määrä ei ole ihan vielä lakannut ällistämästä päätä: ensimmäiseksi perehdytykseksi sain kassakaapin ovikoodin ja kehotuksen poimia purkista kahden dollarin kolikoita, jos tarvitsen niitä pesukonetta varten. Firman pakun avaimet löytyvät yleensä lukosta, ja yleinen oletus oli, etten voi tehdä niin isoja virheitä, ettei niistä selvittäisi. Toivottavasti en teekään :)

Hostelli on tosiaan viihtyisä ja wifi ilmainen, jos kohta paikoin vähän hidas - ensin mainittu ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys täälläpäin. Lämpimämpinä päivinä ulkoterassi on suosikkini, ja iltaisin voi käpertyä lueskeluhuoneen sohvalle, jossa tätäkin nyt kirjoittelen. Kaupan päälle täällä on kaksi kissaa hellyydenkipeyttä helpottamassa.

Terassilla voi syödä aamiaista ja katsella tirppoja odotellessaan internetin latautumista. Niiden keskinäinen elo ei kyllä ole kaikkein idyllisintä, varsinkin tuo vasemman yläkulman papukaija kiusaa muita armotta.

Lisää tirppoja.

Snowflake ja paikka auringossa.

Tämän rouvan nimeä olen unohtanut kysyä.

Lounasklassikko: fetasalaattia ja Village Bakkerij'n kasvispiiras.

Yhtenä iltana viime viikolla kävin kävelyllä itse hautausmaalla, mutta se oli aika surullinen kokemus. Pelkkien nimien ja päiväysten sijaan täällä kirjataan hautakiveen myös muuta muistelua ja pitkät pätkät siitä, ketkä vainajaa jäävät kaipaamaan. Hautakivistä vain osa on kristillisiä ja ne ovat muutenkin aika lailla persoonallisempia kuin mihin olen Suomessa tottunut. Kivien alle kätkeytyvien tarinoiden ajatteleminen teki surulliseksi, vaikka moni olikin selvästi elänyt pitkän ja hyvän elämän.

No Exit.


Melkein turhankin kertova hautakivi.

Ettei menisi turhan synkäksi, niin laitetaan vielä vähän aurinkoisempi kuva eiliseltä. Poltin muuten nenäni ja kämmenselkäni, jo toistaa kertaa. Fiksumpi tyyppi ehkä laittaisi aurinkorasvaa...

Hengailua rantsussa tipujen kanssa.