Pinnan alla: Matkasuunnitelmia ja kävelyretkiä

Päivät Pictonissa tuntuvat vähän välipäiviltä: harvemmin tulee tehtyä mitään hirveän jännää, pikemminkin oleiltua ja ihmeteltyä maailman menoa. Välillä iskee kuumeinen halu tehdä matkasuunnitelmia, yrittää päästä kärryille siitä, mitä kaikkea täällä ollessa olisi siistiä nähdä ja puuhata. Ongelmahan tyypillisesti on, että mielenkiintoisia paikkoja ja aktiviteetteja olisi vaikka kuinka, kun taas aikaa on vain rajallisesti ja rahaa vielä rajallisemmin. Oleskellessani täällä Pictonissa kulutan varsin vähän, kun asumisen maksan työllä, eli rahaa menee lähinnä ruokaan ja joihinkin juokseviin menoihin, esimerkiksi tällä viikolla tukanleikkuuseen ja Suomen pään kuluihin. Lermontov Lodgella ollessa ei ole edes mahdollista käyttää rahaa, ja siellä ruokakin kuuluu diiliin. Mutta heti jos lähtee liikkeelle, maksaa hostellipeti 25-28NZ$ (15+€), ulkona syöminen halvalla 10-20 NZ$ (6-12€), ja melkein kaikki jännemmät aktiviteetit ja järjestetyt retket olisivat yli 100 NZ$ (60+€). Wwoof-paikkoja eli asumista ja ruokaa kotitöitä tai hostellisiivousta vastaan on mahdollista löytää melkein joka puolelta, mutta niissä pitäisi useimmiten viipyä vähintään viikko, usein pidempäänkin, eli parin päivän pysähdykset siellä täällä eivät oikein onnistu.

Pictonin halki virtaava Waitohi-joki on nykyään pikemminkin puro, koska yläjuoksun padot säännöstelevät vedentuloa. Waitohi oli myös täällä sijainneen maorikylän nimi, ennen kuin se siirrettiin Waikawaan eurooppalaissyntyisten uudisasukkaiden tieltä.

Waitohi-nimi on vielä myös vapaamuurareiden käytössä.

Liikkuminen onkin sitten oma lukunsa: halvimmasta päästä lienee Intercityn bussipassi, jollaisen varmaan hankin, kunhan enemmän liikkeelle lähden. Vaihtoehtona on maksaa joko tunneista tai etapeista, ja tuntipassi on myös halvin tapa maksaa lauttamatka Cookinsalmen yli Pohjoissaaren puolelle. Vakavasti harkitsen kuitenkin myös ainakin joidenkin etappien liftaamista - se on täällä suunnilleen niin turvallista kuin missään maailmassa, ja monet yksin liikkuvat naisetkin liftaavat täällä säännöllisesti ja hyvällä menestyksellä (tätä kirjoittaessa hostellin iltarespa Emma kertoi juuri aikovansa liftata Christchurciin ensi viikolla - semmonen yli seitsemän tunnin etappi, mutta hänellä on koko päivä aikaa). Saksalaistyttö kertoi viime viikolla, että vaikeinta liftaamisessa on jaksaa jutella kuskien kanssa: useimmat kun ottavat kyytiläisen, koska yksin ajaminen on tylsää. Mä en ole koskaan liftannut, mutta täällä luulen, että sitä täytyy kyllä kokeilla. Voi mennä bussilla, jos oikeasti täytyy olla jossain tiettyyn aikaa tai on kurja keli, ja yrittää saada peukalokyydin, jos ei ole kiire mihinkään.

Rautatiesilta matkalla Esson's-laaksoon. Coastal Pacific -juna liikennöi Pictonista Christchurchin suuntaan kerran päivässä, ja näkymät matkan varrella on kuulemma mahtavat.

Ensimmäisen edestakaisen lauttamatkani olen tosin jo Bluebridgelle maksanut, kun reilun viikon päästä olen lähdössä viikoksi ihmettelemään pääkaupunkin Wellingtonin menoa ja tapaamaan kiwi-eteläafrikkalaista pariskuntaa, jonka olen nähnyt viimeksi 11 vuotta(?) sitten Australiassa. Heillä on nykyään lapsia ja ovat internetin tietolähteiden mukaan tosi mukava wwoof-perhe. Odotan innolla - vaikka tykkään kuvioistani täällä, on hauska päästä vähän myös katsomaan muita paikkoja. Ja Wellingtonissa pitäisi olla kaikenlaista mielenkiintoista nähtävääkin tarjolla, ainakin runsaasti kehuttu Te Papa -kansallismuseo on ehdoton käyntikohde.

Metsäpalon jälkiä puissa. En tiedä, ovatko metsäpalot täällä yhtä olennainen osa ekosysteemiä ja metsien uudistumista kuin Australiassa, mutta aika usein niitä kuuluu sattuvan.

Muissa tämänhetkisissä suunnitelmissa on sijoittaa jonnekin maalis-huhtikuulle vähän pidempi Eteläsaaren kiertue, ja yrittää nähdä vähän muitakin palasia tästä maantieteellisesti hurjan vaihtelevasta alueesta. Vuoristoja ja jäätiköitä ja vuonoja, erikoislintuja ja merieläimiä... Suunnitteleminen on onneksi myös aika kivaa, vaikka kaikkea ei mitenkään pääsekään tekemään :) Näillä näkymin saan DM-koulutuksen pakettiin ja siirryn Pohjoissaarelle viimeistään huhtikuun jälkipuoliskolla, mutta kovin tiukasti ei suunnitelmia voi eikä kannatakaan lyödä lukkoon. Sukellusbisnes kuitenkin pyörii asiakkaiden ehdolla, ja aika pitkälti joutuu elämään päivä kerrallaan: esimerkiksi tieto tän päivän sukellusten peruuntumisesta tuli eilen illalla seitsemän jälkeen, ja eikä huomisesta saati ensi viikosta ole vielä mitään tietoa.

Näin kesäaikaan täällä sirittää koko ajan, ja syypää on tämä jätkä kavereineen. Sirkan (cricket) siipien värisyttämisestä lähtee aikamoinen ääni.

Picton-puuhana olen käynyt läpi paikallisia kävelyreittejä, jotka ovat enimmäkseen olleet aika mageita. Hauskana yksityiskohtana olen törmännyt samaan rouvaan toistaiseksi kahdella eri reitillä viikon välein :) Ihmisillä on täällä tapana jutella toisilleen spontaanisti aika paljonkin, ja niinpä olenkin kuullut kyseisen rouvan elämäntarinasta jo pitkät pätkät. Samalla vaihdetaan tietysti myös retkivinkkejä. Suosikkini tähän mennessä on Esson's Valleyn Humhpries Dam, joka on tasaisehko polku somalle patolammelle. Eilen illalla kävelin sen sisarusreitin Barnes-padolle, mutta vaikka polku oli kiva, päässä odottivat vain tylyt kameravalvonta-kyltit, enkä valvovan silmän alla kehdannut kiipeillä aitojen yli patorakenteiden päälle ihailemaan lampea. Enkä valitettavasti myöskään nähnyt kiiltomatoja, vaikka yritin odotella polulla melkein pimeäntuloon asti. Ehkä toisen kerran, jos maltan oikeasti odottaa pimeää :)